Meinasin jo aiemmin kirjoittaa innostuneen blogitekstin siitä, kuinka nyt jouluna on ollut aikaa meditoida kaksi kertaa päivässä ja sen kyllä huomaa kevyen iloisesta olosta. No, sitten pienempi lapsista sairastui flunssaan ja alkoi taas maailmanrauha ja ykseyden tunteet kadota mielestä kun valvottiin pari yötä ja itkettiin 24 tuntia putkeen. (Jossain tutkijat väittivät, että oman lapsen itku on ihmiselle stressaavin asia ja uskon väitteen pitävän paikkaansa.)

Viime yönä istuessani sängyllä kuuntelemassa saisiko poika nyt nukuttua kunnolla, kiukku alkoi laantua. Minua oli kiukuttanut se, että en ollut kerinnyt ajattelemaan meditaatiossa syntyneitä oivalluksia. Alkuperäinen oivallukseni oli ollut se, että minulle tulee hyvä olo kun päästän irti suunnitelmista ja suunnittelusta, mutta sen oivallettuani olin heti halunnut alkaa tehdä suunnitelmia ei-suunnitelmallisuuden pohjalta. Halusin heti palavasti miettiä miten nyt toimin tämän oivalluksen mukaisesti. Onneksi elämä esti minua ja lähetti flunssan sotkemaan suunnitelmani!

Niimpä tänä aamuna heräsin väsyneenä, mutta jälleen varmana siitä, että kaikki asiat menevät juuri oikein kun annan niiden vain mennä. Paljon töitä tekemällä asioiden eteen saan kyllä tapahtumaan mitä vain, mutta usein suuren urakan jälkeen huomaan, että saavutus ei siltikään tunnu miltään. Sen sijaan parhaat asiat elämässä tapahtuvat kuin varkain, itsestään.

Netissä käy kiihkeänä kahden leirin taistelu – toiset vannovat uuden elämän alkuun torstaina ja toiset varoittelevat moisen innostuksen sudenkoloista. Taidan tehdä itse molempia – taidan elää täysillä, mutta en tehdä sen eteen kummallisempia. Nähdäkseni se, että elää eikä vain ole olemassa, ei tarkoita sitä, että väkisin suorittaa naama irvessä elämässään kaikkea mitä on tarjolla suoritettavaksi, vaan sitä, että voi iltaisin nukkumaan mennessä todeta eläneensä taas yhden erittäin mieluisan päivän.

Ajatus! Meditoi aina kun siihin on mahdollisuus.